VAPAUSSODAN ENSIMMÄISET UHRIT LAIHIALLA
Vapaussota
alkoi Laihialla murheellisesti. Se vaati
viisi veriuhria, joista nuorin oli isoisäni, paapan veli Niilo Johannes (Jussi) Havusela . Hulmin kasarmi
vapautettiin kuitenkin venäläisistä sotilaista 27.1.1918. Tapahtuma liittyy valtakunnalliseen suureen murrokseen .
Vuosi 1917
oli Laihialla rauhallinen. Maaseudun vakava talonpoikaisväestö eli omaa
hiljaista uutteran työn leimaamaa elämäänsä. Kesällä oli saatu huono sato, mikä masensi
mieliä. Kansakouluja oli perustettu runsaasti, mutta koulunkäynti ei silloin
vielä koskenut jokaista lasta.
Nuorisoseurat toimivat ahkerasti myös nuorison mielipiteiden
muokkaajina. Työväenyhdistys oli perustettu toistakymmentä vuotta aikaisemmin. Hulmin kasarmille syksyllä saapuneet
venäläiset ratsusotilaat kuuluivat kuvaan. He kävivät taloissa ostamassa heiniä hevosilleen
ja halkoja kasarmirakennusten lämmittämiseen sekä elintarvikkeita. Heillä oli
myös tapana käydä työväentalolla tansseissa. Punakaartia ei Laihialle koskaan
perustettu.
Sanomalehtiä,
Ilkkaa ja Vaasaa luettiin ahkerasti.
Santeri Alkio ilmaisi
suorasukaisesti mielipiteitään perustamansa Ilkan sivuilla ja hänen sanaansa
luotettiin. Toimiessan eduskunnna varapuhemiehenä hänellä oli laajempi näkökulma
valtakunnan asioihin kuin maaseudun väellä. Heinäkuussa hän kirjoitti: “Pohjalaisissa
nousee vapauden henki. Sen tuntee oikein ilmassa. Elämme joka tapauksessa suuressa
käännekohdassa”. Alkion ja naapurikunnan Mustasaaren esimerkin innoittamina perustettiin lokakuussa Laihialle
suojeluskunta 1. palokunnan
peitenimellä. Kunnan luottamusmiesten
pidättäytyessä suojeluskuntaan liittyi paljon nuoria miehiä, joilla oli
innostusta mutta ei kokemusta eikä vaikutusvaltaa. Mukaan liittyi myös ikäisekseen harvinaisen kookas ja voimakas, vasta 15-vuotias
Niilo Johannes Havusela. Saman kylän 17-vuotiaan Mikko Itämäen kanssa he
osallistuivat harjoituksiin.
Harjoituksia pidettiin kylittäin pienissä ryhmissä peitettyjen ikkunain
takana. Aseistuksen puuttuessa kivääritemppuja tehtiin luudanvarsia ja
suksikeppejä käyttäen.
Vapaan isänmaan saavuttaminen oli tuolloin
laihialaisten ainoana tavoitteena.
Ratkaisevan sysäyksen vapauden tahtoon antoi
kotinurkilla Tuovilassa jouluna venäläisten sotilaiden suorittama siviileihin
kohdistunut verityö. Sen seurauksena heti
joulunpyhien jälkeen pidettiin kansalaisakokous, jossa Santeri Alkio kehotti
järjestäytymään vierasta valtaa vastaan. Venäläinen sotaväki oli karkoitettava maasta. Päätettiin hankkia
aseita ja suojeluskunnalle johtaja. Suomi
oli tällöin jo julistautunut itsenäiseksi.
Aseita ei ollut helppo saada. Yötä vasten
lähdettiin hakemaan aseita neljän
hevosen ja kahdeksan miehen voimalla Maksamaalta, jonne niitä oli saatu
Saksasta saapuneelta Equity aselaivalta. Laihialaiset saivat pettymyksekseen kuitenkin vain
35 kivääriä ja 5000 panosta. Paluumatkalla
ja purkamispaikalla Similän pihassa selvittiin säikähdyksellä
venäläisistä sotilaista. Samalla
laivalla oli saapunut pälkäneläinen
jääkäri Laakso, josta saatiin Laihian suojeluskunnalle johtaja ja joka johti Hulmin kasarmin valtausta. Ampumaharjoituksia saatetiin pitää nyt
ulkosallakin venäläisten välinpitämättömyyteen luottaen. Eräs aikalainen tokaisi, että riihen
seinään jopa osuttiin 100 metrin päästä!
Mannerheimin päiväkäskyn mukaan venäläiset piti
riisua aseista 28.1.1918 klo 3
aamuyöllä. Laihialle saatiin kuitenkin
päämajasta lähtenyt määräys, että heidän tuli riisua Hulmin 70-miehinen ratsuväki aseista jo
edellisenä iltana. Viesti levisi
kulovalkean tavoin ympäri pitäjää.
Jokikylässä sattui olemaan hartausseurat ja Isokylässä Laihian Hevosyhdistyksen vuosikokous, joissa
oli paljon väkeä koolla. Kaikkia asekelpoisia
miehiä kehotettiin kokoontumaan kirkonkylän
nuorisoseuralle klo 18. Tänä historiallisena
tammisunnuntaina klo 15-17 välillä Laihialla oli vilskettä. Ilmassa oli sähköä ja suurta jännitystä.
Mukaan tulisi ottaa ase, evästä ja jos
mahdollista tulisi saapua hevosilla. Tarkoitus oli, että Hulmin aseriisunnan
jälkeen laihialaiset osallistuisivat
Hulmilta saadun asetäydennyksen turvin Vaasan 2000-miehisen kasarmin
valtaamiseen Mannerheimin antamana
ajankohtana. Oravametsällä olleita
viesti ei tavoittanut!
Klo 18 nuorisoseuran pihassa oli paljon hevosia ja
salissa miehiä (130-200) tungokseen
asti. Miehet jaettiin kolmeen ryhmään ja matkaan lähdettiin innostunein,
reippain ja rohkein mielin. Etujoukko jääkäri Laakson johtamana kulki reellä ja jälkijoukko kävellen, isännät ja rengit
rinta rinnan. Innokkaana kulki myös
Niilo Johannes 1-piippuista haulikkoa olalla kantaen vierellään Mikko (Mikki) aavistamatta,
ettei hänestä koskaan tulisikaan talon
isäntää siihen Havuselan talon puolikkaaseen, jonka vanhemmat olivat varanneet
häntä varten. Jussi oli innokas maanviljelijän alku. “Hänelle ei hehtolitra
ruista ollut taakka eikä mikään”, kehuskeli isä ylpeänä. Nuori Mikki Itämäki joutuisi näkemään vertaansa vailla
olevia kauheuksia. Myöhemmin elämässään
tämä osallistui talvisotaan.
Upseerien, jotka olivat majoitettuina läheisiin
maalaistaloihin, vangitseminen sujui vielä hyvin ilman vastarintaa. Kulkueen peräpään miehet veivät myös talteen Ylipotin riiheen 7-8 rakuunaa, jotka sattuivat
tulemaan vastaan matkallaan työväentalon sunnuntaitansseihin. Vastaan tulleen
Karin vanhanisännän lausuma: “ Ei pidä mennä karhun pesälle ilman kintaita”, viittasi aseiden vähyyteen. Kaikilla miehillä
ei ollut asetta lainkaan. Laihialaiset luottivat liikaa ylivoimaansa.
Hulmilla neuvottelut päättyivät ankaraan
ammuskeluun. Tämä saattoi johtua venäjän
kielen taidon puutteesta ja siitä, että puhelinyhteydet päällystöön oli
katkaistu. Luodit viuhuivat puiston puiden lomassa. Pimeässä puiston puut suojasivat vakavilta haavoittumisilta, mutta
venäläisten edetessä kovaa huutaen kohti porttia miehet alkoivat juosta pakoon
eri suuntiin jokea ja maanteitä pitkin. Niilo Johannes, Mikki ja muutamat muut olivat
hakeutuneet porttia lähes vastapäätä olevan Laihian joen ylittävän pukkisillan
alle turvaan. Sinnekin sateli luoteja
sivuilta ja sillan läpi. Niilo Johannes oli saanut luodin reiteensä. Yrittäessään
kiivetä siltapalkkien päälle suojaan hän putosi alas jäälle, jossa häntä ja neljää kohtalotoveria
kidutettiin raaásti pistimillä.
Pudotessa hänen haulikkonsa perä oli katkennut. Mikki, jota rakuunat eivät pimeässä
huomanneet siltapalkkien suojasta, kuuli kuolevien kauheat valitukset ääntäkään
päästämättä. Kerran Niilo Johannes
yritti nousta ylös ja sanoi: “ Eiköhän Mikki lähretä jo kotia” ja vaipui
takaisin jäälle. Märälle jäälle hän jäi
neljän kuolleen kanssa makaamaan pitkäksi aikaa. Joku toinenkin Mikin lisäksi selvisi sillan palkkien suojassa
ja joku jäällä tekeytymällä kuolleeksi.
Epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen vallitsi
Laihian yössä jännittynyt, outo tunnelma. Kasarmin läheisistä taloista naisväki
ja lapset hakeutuivat suojaan muualle. Väkeä kulki suurin joukoin kirkonmäelle kuulemaan
uutisia. Mieltä rauhoitti tieto, että Isokyrön suojeluskunnasta 40 miehen joukko oli tulossa apuun
kivääreineen. Ennen puolta yötä Hulmilta
alkoi kuulua ammuskelua. Tällä kertaa
venäläiset eivät tehneet vastarintaa vaan pakenivat ratsain kohti Vaasaa, jonne
he eivät koskaan kuitenkaan päässeet. Hälytyksen saaneet Tuovilan ja
Mustasaaren suojeluskuntalaiset
surmasivat heistä osan ja osa antautui.
Kun Havuselaan tuli tieto, että Niilo Johannes
makasi pahoin haavoittuneena erään talon tuvassa, parkaisi Liisa-äiti ja
menetti tajuntansa. Isä-Matti valjasti hevosen reen eteen ja lähti viemään
kuopustaan yli 20 kilometrin päähän Vaasan sairaalaan. Matkalla kohdatut
Laihialta paenneet venäläiset rakuunat eivät puuttuneet matkan tekoon. Niilo
Johannes nukkui koko matkan. Lopullisesti hän nukkui pois sairaalassa 30.1.1918.
Vainajalla oli pistimen reikiä useissa
kohdissa, pistimen haava vatsasta läpi ruumiin sekä kiväärin perän aikaan
saamia kolhuja.
Minulla on muistona mustareunainen kirje,
jossa Liisa ja Matti Havusela kutsuvat
saattoväkeä kokoontumaan kotitilalleen ennen ja jälkeen poikansa hautaan
siunaamisen lauantaina 9.2.1918 klo 1 j.p.p..
Pitkä surusaatto seurasi vainajaa
kodista kirkolle. Vapausodan viiden
ensimmäisen pohjalaisen uhrin siunaamiseen osallistui yli 3000 henkilöä.
Osallistujia oli kaikista Etelä-Pohjanmaan kunnista. Vainajat siunattiin
ja saatettiin sankarihautaan sotilaallisin
kunnianosoituksin.
Hulmin kasarmi vapautui venäläisestä sotaväestä.
Saaliiksi saatiin 120 kivääriä, 50000 patruunaa ja 30 hevosta. Laihialaiset
eivät kuitenkaan koskaan ehtineet mukaan Vaasan vapauttamiseen asesaaliineinsa.
Oppikoululaisena pyöräilin päivittäin vanhaa
maantietä pitkin tuon kohtalokkaan sillan ohitse. Samalla kohdalla, toisella
puolen tietä oli Hulmin puisto hylättyine kasarmirakennuksineen ja toisella
puolen kuusiaidan ympäröimänä vapaussodan alkamisen muistomerkki.
Graniittipatsaaseen on ikuistettuna sanat: Tällä paikalla aloittivat Laihian
miehet vapaussodan tammikuun 27.pnä 1918. Lisäksi kaiverettuina on Hulmin
valtauksessa kuolleiden viiden miehen nimet, mukana talollisen poika 15-vuotias Jussi Havusela. Muut kuolleet
olivat nahkuri Juho Valo (47v), talollisen pojat Johannes Filppula (33v)
ja Iivari Mäkelä (21v) sekä renki Uuno Koivuniemi (19v).
Lähteinä käytetty perimätiedon lisäksi teoksia:
Alpo K. Rapila: Laihialaiset vapaussodassa (1971), E. Heporauta (toim.): Sankaripoikia I. (1937)
ja Aulis J. Alanen: Eteläpohjalaisia taisteluissa 1 (1980)
Kaija Lönnroth